Case-menetelmä: Oivallinen tapa saada asioita pohdittua konkreettisten esimerkkien pohjalta. Tapaus voidaan tuoda esille videona, kerrottuna tarinana tai tekstinä. Oppilaille voidaan antaa etukäteen kysymyksiä tapaukseen liittyen. Case voidaan tehdä yksilötyönä tai ryhmänä. Tapausta lähdetään selvittämään aiemman oppimisen perusteella ja tarvittaessa etsitään uutta tietoa.
Case-menetelmä auttaa kokonaisuuksien hahmottamista, opitun tiedon soveltamista ja erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen opettelemista. Oppimista tehostaa tapausten purku yhteisesti. Tapausharjoittelua voi käyttää myös oppitunnin alussa mielenkiinnon herättämiseen. Haasteena tässä(kin) opetusmenetelmässä on se, kuinka saada ryhmässä jokainen osallistumaan ja kriittisesti perustelemaan ja keskustelemaan.
Ryhmäkeskustelu: Tähän mennessä yleisin opetusmenetelmä meidän opiskeluryhmässä. Tosin jokainen ryhmä on tuonut keskusteluihin jotain pientä lisää; peliä, ristikkoa jne. Ajattelin itse ensin, että sehän on helppoa vaan jakaa porukka osiin ja määrätä keskustelun aihe. Pian huomasin kuitenkin sen haasteellisuuden sekä oppilaan että tiimiopettajan roolissa. On ensinnäkin opettajan kannalta haasteellista ehtiä seurata usean ryhmän työskentelyä riittävästi. Aiheen olisi myös hyvä olla entuudestaan kaikille tuttu, jotta keskustelua ylipäätään syntyy. Opettajan olisi hyvä tuntea ryhmä kunnolla ihan yksilötasolla ennenkuin ryhmäkeskustelua kokeilee. Toki aiheenvalinnalla voi vaikuttaa ryhmäkeskustelujen onnistumiseen/harjoittelemiseen ja keskustelutason kohoamiseen.
Tämän menetelmän vahvuus on siinä, että opettaja pääsee läheiseen vuorovaikutukseen oppilaiden kanssa keskusteluja seuratessa sekä myös jyvälle oppilaiden oman ajatuksen kulusta. Vaaranpaikkoja on useita: keskustelu voi herkästi ajautua väärille urille, jopa aiheen ulkopuolelle, oppilaiden ajatuksille ja keskustelulle on muistettava jättää tilaa eikä opettaja saa hallita keskustelua liikaa. Suurin haaste lienee kuitenkin niiden hiljaisten oppilaiden aktivointi. Yksi keino hallita tilanteen pysymistä aisoissa on määrätä oppilaille erilaisia rooleja keskustelua varten. Näitä voivat olla mm. puheenjohtajan ja muistiinpanojen kirjaajan roolit.
Pelillistäminen: Tätä menetelmää harjoittelimme Arvo-osaamisen yhteydessä Kestävän kehityksen osiossa. Kokeilu oli mielestäni erittäin onnistunut. Tiimi oli tehnyt etukäteen valtavan työn valitsemalla yksittäisiä sanoja, lauseita ja väittämiä, jotka meidän piti ryhmänä käydä yksitellen läpi ja päättää, mihin osa-alueeseen kukin kuuluu. Myös omia sanoja, lauseita tai väittämiä sai lisätä. Lopuksi saimme valita yhdestä osa-alueesta kolme asiaa, joihin koemme opettajana pystyvämme vaikuttamaan. Jokaisen ryhmän valinnat koottiin esille yhteisesti ja käytiin läpi.
Henkilökohtaisesti tykkäsin kovasti tämäntyyppisestä ratkaisusta. Toki se vaatii esivalmistelua melkoisesti, mutta toteutuksena helppo ja miellyttävä, kun faktat ovat jo esillä, eikä niitä tarvitse tavallaan alkaa alusta lähtien työstämään. Hankalampi olisi ollut mielestäni tässä tapauksessa alkaa miettimään ja kokoamaan ekologiseen kestävään kehitykseen liittyviä asioita. Tässä myös oppi koko kestävän kehityksen eri osa-alueiden sisältöjä samalla, kun perehtyi yhteen.
Samaa menetelmää kokeiltiin opetuksen suunnittelua koskevien asiakirjojen yhteydessä. Opettajatiimi oli valmiiksi leikellyt väittämiä, jotka piti liittää fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Pidin tästäkin tuokiosta. Keskustelua syntyi ja kaikki osallistuivat. Haluan ehdottomasti jossain vaiheessa kokeilla tätä menetelmää itsekin.
Learning cafe: Oppimiskahvila-menetelmässä luokkatila jaetaan "kahvilapöytiin" ja jokaiseen pöytään levitetään liina/kirjoitusalusta. Jokaiselle pöytäryhmälle annetaan oma keskustelunaihe ja jokaiseen ryhmään valitaan kirjuri. Osallistujat voivat kirjata ajatuksiaan ja mielipiteitään kirjoitusalustalle. Annetun ajan päättyessä muu ryhmä vaihtaa pöytää ja kirjuri jää jatkamaan keskustelua uusien ryhmäläisten kanssa, kertomalla mistä edellinen ryhmä keskusteli. Uusi ryhmä jatkaa keskustelua tästä eteenpäin ja kirjaa jälleen omia ajatuksiaan alustalle. Kiertoa jatketaan niin kauan, että kaikki pöydät on käyty läpi. Yhteistä purkua tai yhteenvetoa ei tarvita, sillä kirjuri on perehdyttänyt ryhmiä kierroksen aikana.
Menetelmässä on hyvää se, että lyhyessä ajassa saadaan pienryhmäkeskusteluja useista eri aiheista. Keskustelun pohjana on aina edellisen ryhmän tuotos, joten keskustelua ei tarvitse lähteä viemään ns. nollatilanteesta. Liikkuminen ja aiheen vaihtelut pitävät opiskelijat liikkeessä ja aktiivisina. Haasteena tässä, kuten yleensä ryhmäkeskusteluissa kaikkien mukaan saaminen ja laadukkaiden, mielipiteitä herättävien aiheiden keksiminen. Miinusta myös se, että kirjuri kuulee omalta osaltaan vain ja ainoastaan oman pöytänsä keskustelun.
Lähiopetuspäivänä saamani kokemus tästä menetelmästä ei aivan mielestäni onnistunut eikä toteutunut teorian tapaan. Keskustelut aloitettiin teoriatiedolla, eikä niinkään edellisen pöytäryhmän tuotoksilla. Myöskään varsinaista keskustelunaihetta meille ei annettu. Opetus oli enemmänkin tiimiopettajavetoista. Vain yhdessä pöydässä oli kirjoitusalusta, johon oli enimmäkseen kirjoitettu terveisiä. Toisessa pöydässä tosin keskustelun pohjalta tiimiopettaja teki ajatuskartan. Opetusmenetelmänä tämä vaikuttaa teoriatiedon perusteella mielenkiintoiselta, mutta vaatisi kyllä uusintaharjoituksen.
Tätä menetelmää versioitiin ja muuteltiin opintojen aikana hyvin erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi versio oli sellainen, jossa pienryhmä pysyi samana, mutta keskusteltava aihe ja sen opettaja vaihtuivat. Mielestäni tämä kokeilu oli onnistunut, sillä keskustelun aiheet olivat sen verran suppeita, että annetun ajan puitteissa aihe saatiin kuta kuinkin käsiteltyä.
Draamapedagogiikka: Draamapedagogiikka (myöh. draama) on yhteistoiminnallinen, oivalluksia ja kokemuksia tuottava opetusmenetelmä, jonka lopputulos on aina tekijän itsensä näköistä. Draamaan kuuluu roolien käyttö samalla, kun hyödynnetään ryhmän jäsenten erilaisuutta. Draama kehittää yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja sekä opettaa ryhmän jäseniä ottamaan vastuuta. Draaman kautta oppiminen tapahtuu osin kokemuksellisen oppimisen kautta (omien kokemusten ja tietojen tutkimista ja arviointia) tietoisesti, muta osin myös tiedostamattomasti. draamapedagogiikka
Draamapedagogiikka soveltuu monelle eri alalle ja sen avulla pystytään harjoittelemaan/ käymään läpi niin uusia ja outoja kuin vaikeitakin asioita. Draaman avulla voidaan tarjota oikeaa elämää muistuttavia oppimistilanteita, jolloin henkilöt oppivat samalla aina jotain myös itsestään.
Draamapedagogiikan käyttö on minulle entuudestaan tuttua. Olen suorittanut aiemmissa opinnoissani myös siihen liittyvän yhden opintoviikon (35h) pituisen kurssin. Varsinaisessa opetustyössä en ole tätä menetelmää käyttänyt. Sen sijaan olen käyttänyt draaman keinoja oppilasryhmään tutustuessa. Voisin aivan hyvin ajatella käyttäväni draamamenetelmää, tietysti opintojakson sisällöstä riippuen. Draamaharjoituksia voi tehdä yksittäisinäkin mm. ryhmäytymistä helpottamaan. Itse ajattelen, että draaman käyttäminen vahvistaa sosiaalisia taitoja ja "pakottaa" toimimaan yhteisen tavoitteen eteen.
Draaman haasteena on se, että näyttelemisestä saattaa tulla helposti itseisarvo ja käsiteltävän asian tiedostaminen ja prosessointi saattaa jäädä taka-alalle. Myös tilanteisiin heittäytyminen on haastavaa, toisista ihmisistä ei vaan ole siihen. Itse huomasin myös sen, että käyttämässämme draama-harjoituksessa minun piti esittää "pahista". Koin, että minun oli pakko pyytää kiusaamisen kohteelta anteeksi tilanteen päätyttyä. Yksi rooliharjoitusten tärkeä osa on myös se, että roolit puretaan. Sen voi tehdä ihan ääneen sanomalla: Olen Sirpa Anttonen, en ole kiusaaja. jne. Tätä käytettiin fysioterapeutti-opinnoissa Kriisi- ja katastrofipsykologian harjoitusten purkamisessa.
Posteri-menetelmä: Posteri eli juliste tai tietotaulu on monikäyttöinen tapa esitellä tai mainostaa. Se myös soveltuu alalle kuin alalle. Visuaalisesti näyttävät taulut voidaan esitellä verkkoympäristöstä käsin tai perinteisesti näyttelynomaisesti esim. luokkatilassa. Posteri soveltuu sekä yksilö, että pari- ja ryhmätyöskentelyyn. Posteritehtävän voi ohjeistaa myös etä- ja verkko-opetukseenkin, kunhan varsinainen esitysosuus hoidetaan yhteisessä tapaamisessa. (Posteritehtävä)
Mielestäni posterin kokoamisella saadaan paljon tietoa pieneen tilaan. Halutessaan posteriin voi koota vain avainsanoja tai sitten vaikka enemmän informaatiota tarjoavan oikean mainoslehtisen aiheesta riippuen. Ainoa negatiivinen kokemus minulla henkilökohtaisesti tästä menetelmästä oli se, että kun en itse toiminut kirjurina, minulle jäi hieman vieraaksi se alkuperäinen, osin valmiiksi täytetty posteripohja ja sen muokkaaminen. Lopputulos oli kuitenkin selkeä ja helposti esitettävissä. Postereiden avulla sai myös paljon tietoa lyhyessä ajassa.
Videointi: Videointi opetusmenetelmänä on melkoisen haasteellinen. Kuvauspaikka ensinnäkin kannattaa miettiä tarkkaan ja tietysti jonkunlainen käsikirjoitus. Kaikilta videolta näkyviltä pitää olla suostumus ensinnäkin videointiin, mutta myös videon jakamiseen, näyttämiseen ja säilyttämiseen liittyen. Minua jäi henkilökohtaisesti hieman harmittamaan, että meidän tuotoksemme nyt sitten jouduttiin poistamaan yhteisestä arkistosta. Jos edes miettisin omassa opetustyössäni videointia opetusmenetelmänä, keräisin ehkä kurssin/jakson alussa oppilailta suostumuksen/halukkuuden videointiin liittyen.
Opettajakeskeinen luento: Päädyin tähän ratkaisuun omassa Suunnitteluosaamisen osiossa, jossa aiheenani oli Pedagogiset mallit. Aihe oli osittain ns. tilaustyö tuutoreiden pyynnöstä, sillä ko. aiheen kanssa oli ilmennyt ongelmia Digipedagogisen osaamisen merkkien hakemisen yhteydessä. Oma tuokioni kesti ajallisesti vain noin 10 min., joten se oli luonteeltaan hyvin pitkälle tietoiskutyyppinen.
Opettajakeskeinen opetus vaatii sen, että jonkinlainen lähtötaso aiheeseen liittyen on jo olemassa. Tavoite tulee ns. ulkopuolelta, kuten tässäkin tilanteessa se osaamismerkin suorittaminen ja opettaja on se, joka suorituksen arvioi, Vuorovaikutus on olematonta tässä menetelmässä, varsinkin jos aihe on kuitenkin uusi ja outo. Edes tarkentavia kysymyksiä ei välttämättä irtoa. Pahimmassa tapauksessa tuokiosta jää mieleen edelleen iso kysymysmerkki.
AC-opetustuokio: Verkko-opetusympäristö oli minulle täysin uusi kokemus opettajaopinnoissa. Se kyllä helpottaa monella tapaa opiskelua, itsenäistä erityisesti. Opetusmielessä sen käyttöön liittyy sekä hyviä että huonoja puolia. Omia tulevia opetustuokioita verkossa ajatellen on hyvä pitää mielessä ainakin seuraavia asioita: kannattaa pyytää opiskelijoita vaimentamaan kännykkä ja muut laitteet, varata itselleen mahdollisimman häiriötön tila ja ottaa tarvittavat eväät ja juomat käden ulottuville.
Itse opetustuokioon pitää mielestäni käyttää enemmän aikaa suunnitteluun, sillä aikaa on rajallisesti (kuten aina tietysti) ja opiskelijoiden aktivointi hieman erilaista luokkahuonetyöskentelyyn verrattuna. Verkkoympäristössä pystyy kuitenkin aktivoimaan kuulijoita esim. chat-ruudun avulla, poll-kyselyiden kautta ja opiskelijoilla on mahdollisuus nostaa käsi pystyyn kysymyksen/kommentin merkiksi. Tätä on kuitenkin vaikea huomata, jos osallistujalista on pitkä.
Opiskelijoita pystyy ilmeisesti myös jakamaan erilaisiin ryhmätyöskentelytiloihin ja seurata heidän työskentelyään. Tästä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, vain kuulopuhetta. Videot ym. materiaalit kannattaa antaa opiskelijoille perehdyttäväksi etukäteen ja verkossa keskustella ennakkomateriaalien pohjalta. Varsinkin videoiden lataamisessa on AINA jollakin ongelmia ja aikaa valuu hukkaan.
Puhenopeutta kannattaa hieman hiljentää ja kaikenlainen ylimääräinen liikkuminen kannattaa puhuessa jättää minimiin, sillä mikit ovat yleensä niin tehokkaita, että ottavat helposti häiriötä ja rutinaa. Äänensävyyn kannattaa myös panostaa, sillä viipyilevä puhe, huokailu, mutina ym. eivät ainakaan herätä osallistujien mielenkiintoa. Älä missään tapauksessa lue mahdollisista dioista tekstiä suoraan!!! Anna osallistujille aikaa lukea dia läpi ja ohjaa sitten vasta yhteistä keskustelua.
Väittely face to face: Opetusmenetelmänä väittely vei yllättävän paljon aikaa. Siitäkin huolimatta, että väitteidemme valmisteluun ei annettu kuin max 5min. Väittely aloitettiin puolustuksen puheenvuorolla 2min. Tämän jalkeen vastus puhui 2min. Sitten puolustus 1min. ja vastus 1min. Sitten vaihtui väittelijä ja ensimmäinen puheenvuoro molemmilla puolilla 1min. ja sen jälkeen 30sek. Toisessa ryhmässä oli vielä kolmannet väittelijät ja he saivat vielä lopuksi 1min. puheenvuorot.
Joko ohjeet olivat epäselvät tai itse käsitin väärin, niin en tiennyt, että minullakin kolmantena väittelijänä on vielä lopuksi puheenvuoro, niin en oikein ollut hereillä oman puheenvuoroni tullessa. Näin ollen en ollut oikein tyytyväinen omaan puheeseeni, vaikka se hyvää palautetta saikin.
Väittelystä jäi ihan mukava kokemus. Ohjeiden antamiseen täytyy vaan panostaa ja käyttää aikaa. On huolehdittava, että ryhmissä jokainen jäsen saa puheenvuoronsa. Myös ajan tarkka kellottaminen on tärkeää. Väittelyn seuraajille voisi antaa myös tehtävää seuraamisen ajaksi. Meille annettiin sisällön ja asianmukaisuuteen liittyvä kysymys täytettäväksi/arvioitavaksi.
Jotta väittely olisi mahdollisimman tasapuolista kaikille osallistujille, olisi aiheen oltava kaikille jo etukäteen jollain tapaa tuttu. Asiasta pitäisi reilusti pystyä olemaan joko puolesta tai vastaan. Ehkä itse toimisin niin, että antaisin opiskelijoille joko ennakkomateriaalia aiheeseen perehtymiseen tai sitten oppitunnin alussa enemmän aikaa puheidensa laatimiseen.
Kumulatiivinen keskustelu (lumipalloefekti) sai hyvää palautetta ryhmämme opetustuokiossa. Meitä oli koolla melkoisen pieni ryhmä, joten keskustelua syntyi mukavasti. Lisää vaihtelua saa jakamalla ryhmät aina uudestaan keskusteluajan täyttyessä. Keskustelun helpottamiseksi voi antaa apukysymyksiä tms.
Me aloitimme keskustelut kahden hengen ryhmissä. Pyysimme opiskelijoita oikein erikseen valitsemaan itselleen hieman tuntemattomamman henkilön parikseen. Keskusteluaikaa oli 5min. Ajan täyttyessä, kaksi paria yhdistettiin ja keskustelua jatkettiin. Taas 5 min. kuluttua ryhmiä yhdisteltiin. Yleisohjeena kumulatiiviselle ryhmälle on 8hlöä lopullinen ryhmäkoko.
Meidän lopulliset ryhmäkoot olivat 5 ja 6 henkilöä. Lopullisille ryhmille annettiin jo aiemmin annettujen keskustelua ohjaavien apukysymysten lisäksi väittämiä, joihin ryhmän piti korjata väärän väittämän kohdalle oikea vastaus. Keskustelujen tulokset on hyvä koota lopuksi tavalla tai toiselle yhteen. Me kävimme väittämät lopuksi yhdessä läpi ja korjasimme väärät väittämät oikeiksi.
Suurin haaste tämän opetusmenetelmän käytössä on keskustelun mahdollinen harhautuminen. Meidän opetustuokiossa näin ei käynyt. Meitä oli kolme "opettajaa" seuraamassa sivusta keskustelujen raiteilla pysymistä. Haittapuolena myös se, että tämä menetelmä ei välttämättä aktivoi niitä hiljaisia ja ujoja, vaikka keskustelu pienestä parista eteneekin suurempaan ryhmään.
Ketjukirjoittaminen: Tätä menetelmää opiskelijaryhmällemme esitellessä, havaitsi ihan selkeästi semmoisen lievän kauhun ilmapiirin. Ajatus siitä, että kirjoittaa omassa ryhmässään kolme kertaa "samaa asiaa" vaikutti oudolta etukäteen. Jotain jopa ihan pelotti ajatus käsin kirjoittamisesta.
Ketjukirjoittamisessa siis toimitaan pienryhmissä, joissa annettuun aiheeseen kirjoitetaan paperille käsin annetun ajan puitteissa. Paperin vaihtuessa, toisen kirjoittaman tekstin voi lukea ja jatkaa siitä, mihin toinen on jäänyt. Kun paperi on kiertänyt kaikilla, voidaan yhteenveto tuotoksista tehdä monella eri tavalla. (https://tevere.fi/menetelmia/)
Meidän opetuskerralla jokainen poimi omasta paperistaan, jossa oli siis kolmen eri ihmisen kirjoitusta, kolme tärkeintä asiaa ja ne kerrottiin vuorotellen ääneen. Tämän jälkeen käytiin vielä yhteistä keskustelua ennalat mietittyjen koostekysymysten pohjalta.
Saamamme palaute menetelmän käytöstä oli huikea! Osa kommentoi käsin kirjoittamista jopa terapiaksi! Kirjoittamaansa keskittyi paremmin kuin koneella kirjoitettaessa, menetelmän koettiin aktivoivan ja olevan hauskaa. Ainoa vaikeus tässä menetelmässä saattaa olla joidenkin ihmisten käsialan vaikea luettavuus.
De Bonon hatut: Edward De Bono on maltalainen lääketieteen tohtori, ajattelun opettamisen uranuurtaja, lateraalin ajattelun luoja ja luovuusmenetelmien tuotteistaja.
Kuusi hattua on ajattelun ja keskustelun apuväline, jonka ideana on katsoa ongelmaa eri näkökulmista ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jokaisella hatulla on oma värinsä eli oma "ajattelun luonteensa", jonka roolin kulloinenkin käyttäjä valitsee ajattelunsa lähtökohdaksi. Menetelmää voi käyttää yksilötyöskentelyssä, mutta myös ryhmissä.
https://anneulmanen.wordpress.com/menetelmia/bonon-hatut/
Me kokeilimme tätä menetelmää analysoimaan saamaamme palautetta edellisestä opetustuokiosta. Ja, toden totta, keskustelu palautteesta oli hieman eri sävyinen, kun siihen otti aina erilaisen "hatun päähän" eli tavan suhtautua. Hattumenetelmää voi käyttää useissa eri tilanteissa; kokouskäytössä rinnakainajatteluun, yksilönä oman ajattelun selkeyttämiseen tai ryhmäkeskusteluissa.
Näyttelykävely: Näyttelykävely on erittäin voimakkaasti toiminnallinen opetusmenetelmä. Se "pakottaa" ryhmän jokaisen jäsenen osallistumaan eikä näin salli ns. vapaamatkustajia. Toteutusta rajoittavana tekijänä opetustilan koko ja tarvittaessa muun tilan käyttö sekä opiskelijoiden osallistujamäärä. Näyttelyitä olisi hyvä olla yhtä monta kuin on aina pienryhmässä jäseniä. Näin jokaiselle ryhmän jäsenelle on esitteöijän rooli. Mikäli jollakin posterilla ei ole esittelijää, ryhmä perehtyy asiaan itsenäisesti. Jos taas esittelijöitä on kaksi, voivat he keskenään sopia työnjaosta esittelyvaiheessa.
Työskentely aloitetaan ns. asiantuntijaryhmissä. He alkavat työstää esim. posteria annetusta aiheesta. teoriatietoa voi etsiä posterin luomisvaiheessa tai sitten he työskentelevät mahdollisen ennakkomateriaalin pohjalta. Aikaa on hyvä varata työskentelyyn reilusti, aiheesta riippuen. Kun posterit ovat valmiita, jaetaan asiantuntijaryhmä näyttelykävelyryhmiin. Periaatteessa jaetaan pineryhmä esim. neljään. Kaikki ykköset, kakkoset, kolmoset ja neloset muodostavat nyt uuden ryhmän. Uusi ryhmä alkaa kiertää postereita näyttelykävelyn muodossa. Posteria vaömistellut henkilö esittelee tuotoksen muille. Tarkoitus olisi, että tilanteessa syntyy kysymyksiä ja paljon keskustelua aiheesta. Yhden posterin esittelyyn voi varata 5-10min.
Valitettavasti en pystynyt osallistumaan tiimimme esityspäivänä opetustuokioon. En siis saanut itse varsinaista, konkreettista kokemusta opetusmenetelmän käytöstä. Tiimimme saama palaute oli kuitenkin erittäin positiivista ja menetelmästä pidettiin. Se koettiin aktivoivaksi ja keskusteluun ohjaavaksi. Opiskelijoista riippuen, saattavat he tarvita enemmän ohjausta ja kannustusta kysymysten esittämiseen ja keskustelun virittämiseen.
Väittely on line: Jostain syystä jännitin verkossa tapahtuvaa väittelyä etukäteen. Aiheemme oli Digitalisaatio tukee oppimista ja opettamista. Vastaväittelijät luonnollisesti olivat eri mieltä. Aikaa väittelyn toteuttamiselle oli 10 päivää, jonka jälkeen vielä loppupuheenvuoroille oli annettu valmisteluaikaa viikon verran.
Väittelyyn valmistautuminen sujui ihan mukavasti. Kuitenkin vasta varsinaisen väittelyn alettua, lähteitä pystyi ihan erilaisin silmin etsimään ja lukemaan. Paljon uusi lähteitä tuli kerättyä, eikä me taidettu ihan kaikkia etukäteen kerättyjä edes käyttää. Väittely sujui hyvässä hengessä ja uusi vastine tuli noin vuorokauden kuluessa. Oli hyvä, ettei vastaväitteen antamiselle oltu annettu mitään aikarajaa. Eihän voi olettaa, että työssäkäyvät ihmiset pystyvät työaikana tämmöiseen keskittymään.
Toisaalta pitkä aika (10 päivää) johti siihen, että varsinaisia uusia avauksia ja näkökulmia ei enää hirveästi ilmaantunut. Väitteet alkoivat hieman jo toistaa itseään. Yksi puolustava väitteemme koski digitalisoitumisen mukanaan tuomaa hyötyä erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oppimisen tueksi ja siihen vastaväittelijät eivät löytäneet vastusta. Tyytyivät vaan toteamaan "Teknologisten apuvälineiden käyttö tasa-arvoisuuden ja erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden osalta on kannatettavaa ja siitä hyötyvät kaikki." Minusta tämä oli hieno ele.
Verkkoväittelyssä on tärkeää nähdä jokaisen opiskelijan osallistuminen. En tiedä, miten muut ryhmät toimivat, mutta me olimme etukäteen sopineet vastausjärjestyksen. Toki työ- ja muiden esteiden sattuessa toinen paikkasi. Näin meillä pysyi mielestäni selkeä kulku vastineissa. Vuorollaan kukin meistä kokosi vastineen ja esitti sen muille mahdollisia korjauksia ja mielipiteitä varten, tämä toimi loistavasti.
Kysymysklinikka: Ideana on kerätä ennakkomateriaalin perusteella tai esim. opetuksen aikana epäselviksi jääneitä asioita joko yksin, pareittain tai ryhmissä. Kysymykset voi kerätä esim. Post it-lapuille tai suullisesti. Kysymyksiä voidaan jaotella kokonaisuuksiin ja miettiä niihin vastausta myös yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti