Oppimiskäsityksistä

Nyt opettajaopintojen myötä aiemmin pelkkinä sanoina ja termeinä esiin tulleet asiat alkavat pikku hiljaa elää uudenlaista elämää minunkin mielessäni. Kasvatustieteeseen ja psykologiaan perustuvat ilmiöt alkavat jäsentymään oppimisen opettamisen kannalta. Olen ehkä joskus miettinyt, että onko opetuksen teoriapohja pelkkää sanahelinää. Nyt alan enemmän ja enemmän ymmärtämään, että juuri tuosta teoriasta saan tukea opettajan työssä (tulevaisuudessa) tekemilleni valinnoille.

Oppimisteorioiden taustalla on aina kulloisenkin aikakauden ajatus ja käsitys siitä, miten ihminen oppii. Kasvatustieteessä tunnustetaan vielä nykyäänkin kolmea pääoppimisteoriaa, joiden väliset rajat ovat toki häilyviä. Myös uusimmissa teorioissa (mm. LAB, flipped classroom) on tuttuja yhtymäkohtia vanhoihin, aiempiin malleihin.

Yksi vanhimmista oppimiskäsityksistä lienee behaviorismi, johon ensimmäisen kerran olen törmännyt lukiossa psykologian kurssilla. Pavlovin kuolaavat koirat ovat muistilokeroissa vielä tänäkin päivänä. Nykykäsitys oppimisesta on hyvinkin erilainen jo pelkästään siltä kannalta, mikä oppijan rooli oppimistilanteissa on. Toki behavioristinen palkkio-rangaistusajattelu puoltaa paikkaansa edelleenkin tietyissä tilanteissa.

Behaviorismin ajoista eteenpäin oppimiskäsityksessä on muuttunut oppijan roolin lisäksi opettajan merkitys. Opettajajohtoisesta oppimisesta ollaan edetty osaamisperusteiseen oppimiseen, jossa opiskelija kantaa vastuun omasta oppimisestaan, opettajan toimiessa "sivusta seuraajana", mutta kuitenkin läsnäolevana ja saatavilla tarpeen tullen.

Behaviorismiin liittyvän mallioppimisen tunnistan omalla opinpolullani. Aktiiviseen käyttöön on kyllä tarttunut lähipäivinä esille tulleita "lentäviä lauseita" ym. Omalla koulutaipaleellani on enimmäkseen ollut opettajajohtoista työskentelyä kognitiivisen oppimiskäsityksen ohjaamana. Toisaalta ajattelen, että sote-puolen opettajana humanistinen lähestymistapakaan ei välttämättä huono lähtökohta olisi. Sote-puolen ammatit kuitenkin ovat ihmisläheistä työtä, jossa vuorovaikutus on suuressa roolissa ja ehkä kuitenkin osittain myös ongelmalähtöistä työtä. 

Itse olen sitä mieltä, että ihminen on kehuvetoinen. Vaikka kokemukseni koulumaailmasta on perusopetuksesta, alakoulun oppilaiden keskuudesta, olen varma, että kannustus, kehuminen ja palkitseminen motivoivat vielä aikuisiälläkin. Omaan työhöni haluaisin ottaa tämän palkkio-osion behaviorismista. Haluaisin opetella käyttämäään aktiivisesti opiskelijoita kehuvaa työotetta. Eräässä koulutuksesssa esiteltiin tapa/tyyli, jossa opettajalla on taskussaan (kasvava) määrä x pieniä kiviä tai muita pieniä esineitä. Jokaisen opettajan antaman suullisen kehun jälkeen hän siirtää esineen toiseen taskuun. Oppitunnin (tai alussa vaikka kokonaisen työpäivän) tavoite on, että esineet vaihtuvat kokonaisuudessaan toiseen taskuun. Kokeilkaapa työelämässä tällä hetkellä olevat!

Oma oppimiskäsitykseni noudattelee pääosin kuitenkin konstruktivismin nykykäsitystä. Ajattelen vahvasti niin, että tietoa ei voi toisen päähän kaataa, vaan uuden tiedon prosessointi ja omaksuminen on opiskelijan itsensä tehtävä. En myöskään kannata asioiden ulkoa opettelua. Uusi asia täytyy ymmärtää, jotta sen oppii ja omaksuu osaksi arkea. Koen myös, että opiskelijoilla on oikeus mennä "omaa polkua" kohti tavoitteita ja oppimiskriteereitä. Työtä oppii tekemällä. 

Mielestäni opettaja ei voi, eikä kannata, käyttää omassa opetuksessaan pelkästään jotain tiettyä kaavaa. Opiskelijat ovat erilaisia, opintokokonaisuudet ovat vaihtelevia ja oppimisympäristöt ovat viime vuosina digitalisoituneet, puhumattakaan ammatillisen koulutuksen reformista, joka ensi vuoden alusta sekoittaa pakkaa omalta osaltaan. Opettajan täytyy olla tuntosarvet koholla koko ajan sekä olla kykeneväinen ja valmis muuttamaan opetuksen suunnitelmia jopa täysin eri oppimiskäsityksen lähtökohdista.  

Lähde: http://oppimateriaalit.jamk.fi/oppimiskasitykset/